Kesäkevennys: yöviulu lumoaa kärsälliset ja nenälliset

Valkolehdokki näyttäytyy juhannuksen molemmin puolin.

Kun öinen metsässä vaeltaja aistii nenässään äkillisen tuulahduksen jotain paratiisillisen parfyymimäistä, hän on mahdollisesti osunut valkolehdokin tuoksuvanaan. Lehdoissa ja kosteilla niityillä esiintyvä 30-40 senttiä korkea valkolehdokki (Platanthera bifolia), jota ruotsalaiset kutsuvat mystisellä nimellä nattviol eli yöviulu, suo tuoksuaan vain yösydämellä. Se on tarkoittanut jasmiiniin verratun arominsa kutsuksi perhosmaailman taitavimmille lentäjille, isokokoisille kiitäjille, jotka käyvät kukilla laskeutumatta niille, pörräten paikallaan ilmassa kolibrien lailla. Valkolehdokin tavoiteltu mesi on pari senttiä syvän "kannuksen" pohjalla, siihen ei vähäpätöisempi ötökkä hapuiluiltaan yllä.

Valkolehdokki kuuluu orkideoihin. Niin, ei voi mitään: tuo vierasperäinen sana saundaa stailimmin kuin kotimainen "kämmekkä". Aina kun mainitaan orkidea, tulee mieleen jalosukuisen hienostunut, raa'alle ilmanalallemme arka eteläinen kasvi. Sen että sana orkidea tulee itse asiassa kreikan kielen kiveksiä merkitsevästä sanasta "orkhis" (viittaa eräiden lajien parillisiin juurimukuloihin, joita vastaavuusmagian oppien mukaan on myös kerätty potenssilääkkeeksi) ei pidä antaa häiritä. Orkideat keikaroivat kasvien evoluution huipulla: niiden kukat ovat kasvikunnan huippudesignia ja kärkiteknologiaa äärimmäisen kehittyneinä ja usein tietyn hyönteislajin pölytettäviksi erikoistuineina, minkä lisäksi orkideoilla on sujuvaksi hiottu symbioosi sienijuurien kanssa.

Orkideoilla on faninsa. Maassamme on niiden kasvatusta ja niitä koskevaa tietämystä edistämään perustettu Suomen Orkideayhdistys. Luonnonvaraisena Suomessa kasvaa yli 30 kämmekkä- eli orkidealajia. Useat niistä ovat harvinaisia ja rauhoitettuja. Myös valkolehdokki on nykyisin kokonaan rauhoitettu, ennen se oli vain suojattu kaupustelulta. Esoteerisen maantieteen ja romanttisen biologian yhteisretkikunta kohtasi keskikesän vaaleassa yössä epätodellisen valkoisena hohkaavan, viettelevän tuoksuisen valkolehdokin Helsingin Vartiosaaressa. Kasvi innosti palaamaan luokseen useampana yönä.


Mesi on jemmassa hillittömän pitkien kannusten perällä.

Moottoritieuskonto

Maailmassa on aina ollut enemmän nähtävää kuin ihmiset ovat voineet nähdä, miten hitaasti sitten liikkuivatkin; liikkumalla nopeammin eivät he ole näkevät enempää, eivätkä paremmin... Hullu aina haluaisi lyhentää paikallisuutta ja aikaa; viisas haluaisi aina niitä pitentää. Hullu tahtoisi tappaa paikan ja ajan; viisas tahtoisi valloittaa ne, antaakseen niille eloa. (John Ruskin 1819 - 1900)

Ehkä nöyrä kirjoittajanne on epäkäytännöllinen haaveilija ja satunnaisena vuokra-auton käyttäjänä muutenkin väärä puhumaan seuraavasta aiheesta. Mutta hän ei ole voinut olla panematta merkille, että monet kaikin puolin fiksut ja filmaattiset ihmiset, jotka ovat, jos niin voidaan sanoa, keskimääräistä tiedostavampia ja herkkätuntoisempia, suosivat hekin säännöstään moottoriteitä autoilevissa reittivalinnoissaan. Nykyihmisen ajatus, sana ja teko tuntuvat luiskahtavan lähes automaattisesti alas moottoritien kiihdytysramppia, oli sitten kyse ajajan valinnasta, kyyditettävän toiveesta tai ajo-ohjeiden antajasta. Jopa lomalaisten laululla lastatut tilausajot maksimoivat moottoritieosuudet reiteillään kuin jotain kirjoittamatonta velvoitetta seuraten.

Pienempien teiden käyttöä pidetään kategorisesti kiemurteluna ja jumittamisena, vaikka kulun joutuisuudella ei olisi merkittävää eroa megaväylään (onhan vanhoilla pääteillä usein kahdeksankympin tai jopa satasen nopeusrajoitus sekä ihanan väljä autius). Kun vanhoihin teihin sitten joudutaan pakon sanelemana nojautumaan, ollaan jotenkin anteeksipyytävällä, harmistuneella tai huvittuneella mielellä. Niin kuin mutkat ja mäet olisivat seniilin papan höpöttelyä, jota vieras pakotetaan hetken aikaa seuraamaan.

Toki jokin vanha tieosuus voidaan aurinkoisena sunnuntaina ottaa nostalgiapaukusta, huristella se museoonmenomielellä (osa niistä on sillä nimelläkin: museotie), hymähdellä ja huokailla tovi sen leppoistelevalle inhimillisyydelle – kunnes on taas aika kurvata "todellisuuteen" iso vihreän (sic!) kyltin kautta. Vanhoja teitä systemaattisesti valitseva on enemmistön silmissä oudokki tai kapinallinen. Näitäkin sentään on jokunen. Esimerkiksi valtakunnannostalgikko, aiempaa pankkiuraansa paennut Juhani Seppovaara on kierrellyt maata nimenomaisesti pieniä teitä suosien ja mahtiväyliä vältellen, mikä on mahdollistanut hänelle vielä viimeisen reliikkimäisen kontaktin ei-sterilisoituun, ei-standardisoituun, ihmisennäköiseen Suomeen.

Jos haluaa välttää moottoriteitä ja suosia niitä vanhoja pääteitä, joita nyt vähätellen kutsutaan ”seututeiksi” ja jotka yleensä kulkevat jossain lähistöllä samaan päämäärään vieden, joutuu eräänlaisen maantiesalapoliisin hommiin. Vaikka tie todella veisi Hämeenlinnaan, Turkuun, Lahteen ja niin edespäin, mainitsee kyltti vain seuraavan kulmakunnan nimen. Samaan aikaan jokaisessa liitoksessa, joka on valmis kiskaisemaan kulkijan moottoritien syleilyyn, huudetaan kissankorkuisin kirjaimin isojen kaupunkien maineikkaita nimiä. Samaa jatkaa uusin teknologia, autojen GPS-paikannus, jonka huomaan moni nykyisin täysin uskoo suunnistustoimen. Satelliittinavigaattori kaivaa vaikka heinäsuovasta lähimmän mahdollisen moottoritien ja vastaavasti värkki kirkuu, vilkkuu ja huitoo, jos matkalaisen suunta hairahtuu vanhalle maantielle. Laitteen ohjelmointi kertoo lahjomatta ajastamme. Moottoriteiden kyseenalaistamattomuus on saavuttanut mittapisteen, jossa voidaan puhua moottoritieuskonnosta.


Porvoon motaria betonimuurien keskellä.

Moottoritie syntyi Mussolinin Italiassa (Milano-Varese 1924) ja kansallissosialistisessa Saksassa (1930-luvun Autobahnit). Tietyyppi nähtiin paitsi uuden uljaan järjestyksen symbolina myös sotastrategisesti tehokkaana joukkojensiirtäjänä. Suomen ensimmäinen moottoritieosuus (”Tarvontie”) rakennettiin 1962 Helsingin Munkkivuoren ja Espoon Gumbölen välille. Tämän vuoden alkuun mennessä maata halkoo 739 moottoritiekilometriä, joskin moni de facto moottoritieksi luettava osuus ei määritelmäsyistä ole luvussa mukana. Lukuisia uusia moottoritiehankkeita on luvattu toteuttaa lähivuosina – ikään kuin ilmastonmuutoskin olisi jossain vaiheessa peruttu.

Moottoritiehen eivät juuri istu matkan, tien ja taipaleen käsitteisiin kautta aikain liitetyt hengellis-filosofiset ulottuvuudet. Moottoritien idea pähkinänkuoressa on se, että vain määränpäällä on väliä ja matkanteko itsessään on välttämätön paha; asia, joka pitää huitaista pois päiväjärjestyksestä. Näkemystä voisi verrata pikaruoan hotkaisuun, jossa nälänpoisto on keskiössä ja ruokailuhetken ja ruoan laadulla ei ole painoarvoa. Psykologisesti sitä voidaan pitää ylirationaalisuutena: järjen, mekaanisuuden ja tehon yksipuolisena korostamisena esteettisen, elämyksellisen ja emotionaalisen todellisuuden kustannuksella. Moottoritie on ääri-insinöörimäinen näky materiaksi tulleena. Siinä ei ole hitustakaan runoilijaa, rakastajaa, mietiskelijää. Sillä on teollis-matemaattinen koneen resonanssi, ja se tekee vääjäämättä käyttäjästään kaltaistaan.

Moottoritietä käyttävä kieltäytyy olemasta tekemisissä ympäröivän seudun kanssa, joka jää anonyymiksi massaksi jonnekin maavallien, muurien ja aitojen taakse. Moottoritiellä vallitsee tarkoituksellinen maiseman ja paikan negaatio, alueidentiteettityhjiö. Kyseessä on transit-halli, siirtymäputki, asfalttioravanpyörä, josta voi vapautua vain ennalta määrättyjen, kauaksi toisistaan sijoitettujen poistoramppien kautta. Näin moottoritie merkitsee ennalta fiksattua, jähmetettyä todellisuutta – tai ainakin komentavaa yritystä siihen suuntaan. Se ei suo mahdollisuutta pysähtyä ja piipahtaa niissä kylissä ja metsissä, jotka se on repinyt tunnistamattomiksi ja toiminnalliselta aluerakenteeltaan amputoiduiksi torsoiksi. Spontaanisuus ja piipahtelu eivät kuulu moottoritieuskontoon, jossa vain pisteiden A ja B välisessä syöksyssä säästetyillä aikayksiköillä on väliä.

Tosiasiassa ihminen hukkaa elämästään ne tunnit ja minuutit, jotka hän on moottoritiellä – ellei hänellä satu olemaan erityisen rikas ja vahva mielenelämä. Hän lukittuu totaalisuorittamiseen vailla matkantekoon perinteisesti liittyvää visuaalisuutta, löytämisen iloa, oppimista ja virikettä. Ainoa moottoritien tarjoama haaste on stressaava tarantellantanssi toisten itsemurhakiilauksia tekevien, läkähtyneiden ja hermostuneiden kaahareiden kanssa. Moottoritienopeudet lisäävät myös eksponentiaalisesti pakokaasu- ja melupäästöjä, mutta mikä auttaa kun hitonmoista kiirettä pitää.


Monen nykyisen väylän tavoin Kehä III toteuttaa moottoritieunelmaa, vaikka sitä ei ole moottoritien vaakunalla aateloitukaan.

Lohjanjärven saaressa asuva kansantaiteilija, shamaaninakin tunnettu virkkusilmä Johannes Setälä mainitsi allekirjoittaneelle taannoin huomion, joka asettaa sokraattisen tarkastelun valokeilaan moottoritieuskonnon keskeisimmän dogmin, vauhdin. ”Kuka voisi vastata siihen, että kun vauhtia ja tehokkuutta pitää kaiken aikaa lisätä, kun kaikkien rattaiden ja hihnojen pitää pyöriä entistä vimmatummin, niin mikä on se päämäärä, johon meillä on sellainen kiire? Sen kun joku osaisi kertoa.”

Säkylänharju - villi vitaali tuhokamara

Kesällä 1947 keskellä Turun ja Porin lääniä, jossain Säkylänharjun tiheiden havumetsien kätköissä, istui nuotiolla nukkavieru ja sänkiposkinen vankikarkuri. Köyliön vankilasta paennut mies oli rosvonnut kurnivaan nälkäänsä linnunmunia ja virittänyt tulen niiden kypsentämiseksi. Päivä ei ollut varsinaisesti lämmin, mutta oli ollut pitkään poutaa. Pyhäjärveltä nousi tuulenpuuskia, jotka saivat nuotion syytämään sinne tänne kipinäryöppyjä. Miehen nuotiolle syöttämät kuivat risut eivät tuottaneet paksua savua, ja se oli hyvä. Verikoirien ulvontaa ei kuulunut, ei enää edes vankilapakoa huutavaa sireeniä, joka nosti mieleen juuri päättyneen sodan pommitusmuistoja. Karkuri saattoi huokaista helpotuksesta, oli hän sentään päässyt näin pitkälle. Yön turvin hän yrittäisi pois seudulta. Ehkä Turkuun, ehkä sieltä jäniksenä jollain rahtilaivalla Ruotsiin. Sitten vaikka Etelä-Amerikkaan.

Takaa-ajettu sulki hetkeksi silmänsä ja ajatteli tulevaisuuttaan pienellä banaanifarmilla jonkun suklaasilmäisen señoritan kanssa. Silloin hän kuuli, kuinka läheinen kanervikko kohahti kummallisesti ja alkoi ritistä ja piksahdella. Liekit olivat riistäytyneet sen kimppuun. Voihan helvetti, mies voihkaisi mielessään, ja säntäsi tallaamaan sinne tänne loikkivaa, tuulen entisestään lietsomaa punakukkoa. Alle minuutissa hän tajusi, ettei saisi tulta enää talttumaan. Se teki mitä tahtoi, ja oli varmasti loputtoman nälkäinen. Lisäksi se ilmiantaisi karkurin tehokkaammin kuin mikään suupaltti. Tämä oli unohtanut oman nälkänsä ja juoksi pakoon kauhuissaan, syyllisyyksissään ja harmeissaan.

Säkylänharjulla 62 vuotta sitten raivonnut suurpalo tuhosi tuhat hehtaaria metsää. Valtio pakkolunasti paloalueet ja niiden reunat, yhteensä noin 3000 hehtaaria, vuosien 1960-66 aikana. Tulelta säästyneellä alueella oli siirtokarjalaisten uudisraivaajatiloja. Kävi niin, että jälleen yksi armeija pakotti evakot kotisijoiltaan: Säkylänharjusta liepeineen tehtiin Porin Prikaatin varuskunta- ja taisteluampuma-alue. Seuraavina vuosikymmeninä räjähtelevät kranaatit, miinat ja maata möyrivät panssarivaunut pitivät laajoja osia Säkylänharjusta avoimena. Näin syntyi yhä uudestaan ja uudestaan tuhoutuva hukka-alue, ankea ja tyly kuun maisema, joka tajuttiin ekologiseksi kruununjalokiveksi vasta paljon myöhemmin. Nyt siitä 300 hehtaaria siitä on julistettu Natura-alueeksi.

Jääkauden pensselistä syntynyt komea Säkylänharju on luoteis-kaakkosuuntainen, massiivinen ja monin paikoin jyrkkärinteinen harjuselänne. Sillä on pituutta kymmenisen kilometriä. Muodostelman laet ovat 145 korkeudella merenpinnasta, sata metriä viereistä Pyhäjärveä korkeammalla. Saumamuodostuman tapaisen suurharjun sisälle jää laajoja harjuhautoja sekä syviä ja jyrkkäreunaisia suppakuoppia. Selänteen sivustoille levittäytyy lieveosia muinaisine rantavalleineen ja dyyneineen. Selänne on kasvillisuudeltaan kuivaa mäntykangasta: puolukka-, jäkälä- ja kanervatyyppiä.


Näkymä Säkylänharjulta Pyhäjärven suuntaan.

Perhosharrastajien kulmakarvat kohoavat aina, kun Säkylänharjun nimi mainitaan. Siellä on nimittäin Suomen ainoa harjusinisiiven (Scolitantides vicrama) esiintymä. Lämpöä vaativa harjusinisiipi saapui Pohjolaan heti jääkauden jälkeen, jolloin avoimia ja paahteisia harjunrinteitä riitti. Myöhemmin harjuilla riehuneet säännölliset metsäpalot takasivat lajille sopivia aurinkoisia rinteitä, jossa menestyi toukan ravintokasvi kangasjuruoho. Sitten palontorjunta kävi liian tehokkaaksi ja laji taantui elinpaikkojen sulkeutuessa olemattomiin.

Mutta Säkylänharjulla rauta repii maata joka päivä, ja siniset siivet tanssivat yhä auringossa. Hukkamaa on harjusinisiiven happiteltta, ja sama ilmiö on nähtävissä monen muunkin uhanalaisen kasvi- ja hyönteislajin tilanteessa, etenkin kun on puhe niityistä, ahoista ja kedoista riippuvaisista lajeista. Mainitut elinympäristöt ovat vähenneet Suomesta noin 99 prosentilla sadan vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna. Niiden lajisto on evakuoitunut joutomaakentille eli ruderaateille, joita paahdeympäristöiksikin kutsutaan.

Muita Säkylänharjun kranaattikuoppien harvinaisuuksia ovat rätisevää lentoääntä päästävä palosirkka (Psophus stridulus), "äärimmäisen uhanalaiseksi" luokiteltu ruususiipisirkka (Bryodemella tuberculata) sekä rauhoitetulla kangasraunikilla elävä raunikkivyökoi (Caryocolum petryi), jolla kyseessä on ainoa Suomen esiintymä.

Sotilasalueena ja kovapanosammuntojen näyttämönä Säkylänharju on tiukasti suljettu. Esoteerisen maantieteen koulu vieraili kielletyllä alueella osana ympäristötoimittajien erityislupien siunaamaa kesäretkeä. Alla lisää kuvia kohteesta.


Räjähdysten ja maastopalojen aukipitämää harjunlievettä. Aukioiden mittasuhteissa puhutaan kilometreistä ja sadoista hehtaareista.


Nykyään tuhoa täydennetään myös tarkoituksella sytytetyin paloin, joista vastaa Metsähallitus yhdessä armeijan kanssa.


Palaneella maalla on oma kauneutensa. Kulolle erikoistuneet hyönteiset ilmaantuvat palopaikoille kuin taiottuna, vaikka niitä ei olisi nähty vuosikymmeniin.


Tämä zoomilla kaukaisuudesta tavoitettu ryhmä näyttäisi miinoittavan maastoa.


Männyssä on ollut kylkimiina. Tuho ylläpitää elämää, kun ajatellaan lahopuulle erikoistuneita eliölajeja.


Yleisohje Säkylänharjulla oli: "Älkää astuko minkään päälle."


Lisää ruudin ja tulen luomaa aavaa.


Kissankäpälä viihtyy paahdemaassa.


Kartan päälle laitettava kalvo kertoi minne ollaan milloinkin ampumassa. Retkireitti eteni tämän terveyssyistä merkityksellisen tiedon pohjalta.


Tuhottu tankki eräässä harjulaaksossa.


Retkeilijät ihmettelevät laajaa suppakuoppaa. Tässä on ollut jääkimpale jääkaudella, kun sulamisvesi on kasannut ympärille hiekkaa.


Pahoin puleerattu talo oli aikoinaan siirtokarjalaisen korpitilan päärakennus, nyt NATO-standardin Camp Headquarters (HQ).


Lisää paukkuvia hoodeja.


Metallipitoista maaperää. Tänne voi perustaa tulevaisuudessa malmikaivoksen, joka jatkaa sotaruderaatin ekovastuullista perinnettä.


Palontorjuntakalusto varmistaa, ettei vuoden 1947 kaltainen suurpalo enää toistuisi.


Nämä varusteet olivat maassa eikä haltijaa mailla halmeilla. Ehkä hän oli livistänyt käpykaartiin.


Retkue etenee. Haja-ammusten uhka ei ole poissuljettu ja askeleessa pelon häivähdys. Maisemissa on jotain etäistä sukua lännenfilmeihin.


Merkinantosoihtuja ja kemiallista kädenlämmittäjää.


Vanha panssarivaunu sitä kohti hiipivän korpisoturin vinkkelistä.


Vielä lisää avaria ruderaattinäkymiä. Paloalueet vihertyvät kauniisti.


Toinen käytöstä poistettu hyökkäysvaunu. Malli on neuvostovalmisteinen T-54 tai T-55. Näitä ei haluta purkaa Suomessa, koska vaunut sisältävät asbestia. Niitä onkin suunniteltu myytäväksi Vietnamiin.


Loppuhartautena Pyhäjärven auringonlasku.


Kesästä riippuvainen lomakylä haluaisi sijaita ihan muualla kuin raukoilla rajoillamme.