Kontionmäki - lapsuuden lähimetsä

Vaikka Kontionmäki pitää itsestään kovaa ääntä, on se Helsingin lähiökallioiden joukossa suhteellisen vähän tunnettu jäsen.

Oli skidi, oli skutsi, oli kaltsi... Lukija sallinee, että romanttinen kirjoittaja haluaa seuraavassa antaa kunnianosoituksen oman lapsuutensa kallioiselle lähimetsälle, jota (tai vastaavaa) ilman hänestä olisi varmasti kehkeytynyt erilainen ihminen. Metsä teki kertojasta luontoihmisen, lähiseikkailijan ja maantieteilijän, muun muassa. Paikka josta puhumme on Kontionmäki. Nimeä ei lue kartassa, mutta alkuasukkaiden keskuudessa sillä nimellä kutsutaan metsäistä mäkeä, joka sijaitsee itäisessä Helsingissä Vartiokylän Arhotien pohjoispuolella, rajautuen lännessä Myllymestarintiehen ja pohjoisessa Kukkaniityntiehen.

Runsaat kymmenen hehtaaria laajan ja ympäröivästä maastosta yli 20 metriä kohoavan Kontionmäen rinteet ovat louhikkoista, osin jyrkänteistä sekametsää, lähinnä tuoretta kangasta rauduskoivuineen ja kuusineen. Ainakin ennen siellä oli sieniä ja mustikoita, ja tietysti lapsuuden nostalgisen auvoisa (todellisuudessa jo jäljettömiin näivettynyt) mansikkapaikka. Lakialueet ovat mäntyisiä ja avokallioisia, monet männyt ovat kuolleet 2000-luvun alkupuolen kuivina kesinä.

Sitten kirjoittajan lapsuuden Kontionmäen alarinteiden sakea metsämuuri on harvennettu Helsingin kaupungin rakennusviraston ympäristötuotannon luonnonhoitoyksikön toimesta avaran puistomaiseksi. Verrattuna entiseen metsän tuuhea turkki on kuin kapin kiusaama. Metsästä näkee läpi. Ei nähnyt ennen, sen todistaa kotialbumin valokuvatkin. Nyt kaikkialta ympäriltä näkee metsään sisään, sen ytimeen, sen lävitse. Tuuli kulkee metsän läpi, sen kannoilla melu ja omia öisiä teitään valosaasteen oranssi hutu.

Kontionmäellä oli myös lähde, josta alkoi virkeä puro, kertojaannekin kovasti ilahduttanut soliseva veijari. Pahaksi onnekseen se kaiversi uomaa hieman vakiintuneempaan polkuun, johon ei olisi saanut koskea. Kaupungin keskustamisprikaati peitti lähteen ja uoman, ohjasi virtauksen johonkin syrjään johdettuun muoviputkeen. Mutta toki itseään kunnioittava lähde päätti tyrehtyä moisesta kajoamisesta.

Metsä on käynyt pieneksi. Osin se selittyy sillä, että lapsena kaikki tuntui isommalta; osin sillä, että Kontionmäkeä on konkreettisesti nakerrettu rakentamisella sen kaakkoisnurkassa (jossa oli pätkä oikeaa mukulakivistä tykkitietä); ja osin sillä, että läpivalaistu, katseelle alistettu, yhdellä silmäyksellä hahmotettava metsä ei ole enää raja. Ja metsä on ollut raja suomalaiselle niin kauan kuin tässä maassa on ollut kiinteää asutusta. Raja, jonka takana alkaa toinen maailma.

Kontionmäen etelä- ja itälaidoilla on ensimmäisen maailmansodan aikuisia linnoituslaitteita. Vielä 1970-luvulla niihin tuotiin läheisistä rintamamiestaloista, myös allekirjoittaneen kotoa, kaikki roska mikä ei sopinut tunkioon, saunanuuniin tai uudelleenkäyttöön. Roskamäärät olivat pieniä. Isommat satsit kertyivät syksyn lehdistä. Juoksuhautoja käytettiin kaatopaikkana avoimesti keskellä kirkasta päivää. Se oli normaalia silloin, kotikärryn iloinen rullaus kohti metsänlaitaa. Viaton tiedostamattomuus leijui touhun yllä.

Kontionmäen juoksuhautoja.

Eräs suojahuoneista. Katto on joko jäänyt tekemättä tai räjäytetty metallivahvikkeiden saamiseksi tai kaupungin kuritoimenpiteenä estämään irtolaisten majoittumista.

Tässä betonisen juoksuhaudan seinässä on luultavasti ollut paikka kamiinalle ja sen savupiipulle.

Portaittainen rakenne on antanut sotilaalle eri kerroksia: olla jemmassa tai nousta räiskimään. Ylhäällä vielä sopiva tasanne panoksille.

Kaikissa haudoissa ei ole betoniseinämiä.

Linnoituslaitteet on siivottu sitten takavuosien. Lasten turvaistuin on jo keksintönäkin uutta polvea.

Taisteluhautojen reunoilla viihtyy kallioimarre. Sen juuri maistuu lakritsin ja aniksen kaltaiselta, yksi harvoja luontomme karamelleistä.

Syy Kontionmäen nimelle on sen huipulla, suojaisessa painanteessa, jossa sijaitsee 1934 perustetun urheiluseura Mellunkylän Kontion isohko Kontion maja. Rakennus lienee itsekin 1930-luvulta, ja sen kokoa on jossain vaiheessa kaksinkertaistettu rikkomatta tyyliä. Kontion maja on ollut hieno ja ahkerasti käytetty tukikohta etenkin hiihtomajana, mutta nyt se on kuin kala kuivalla maalla: tienoota muutama vuosikymmen sitten vallinneet laajat, lähes erämaiset metsäalueet, hiihtäjän ja suunnistajan paratiisit, ovat enää kaikkoava muisto alueen iäkkäämpien alkuasukkaiden mielen sopukoissa. Erämaan tilalla on Puotinharju, Myllypuro, Kontula, Kivikko, Mellunmäki ja Länsimäki. Muutama nukkavieru ostari ja satoja vaaleita laatikoita.

Kontion maja on kummallinen reliikki, joka ihme kumma on jäänyt purkamatta. Sitä voi vuokrata kokousteluun ja juhlintaan, mutta ilmeisen vähäistä sekin on: mitä nyt viime vuosina on lukinseiteiltä nähty, ja nämä eivät ole fiktiota, vetokoirayhdistyksen johtokunnan kokousta, keskosvanhempien yhdistyksen isien virkistysiltaa ja radioamatöörisuunnistusesitelmää. Maja on väliinputoaja, mutta uneliaan kehräävässä varttihöyryllä puksuttelussa on jotain helkkarin sympaattista, jopa tolstoilaisen simppeliä ja kontemplatiivista tänä ennennäkemättömien tehokkuusvaatimusten aikana.

Pittoreski puunhalaaja sulattaa romantikon sydämen. Kyltti Kontion majalle on yhtä vireässä vedossa kuin paikan toiminta.

Majan vasen puoli on vanhempi ja oikea uudempaa laajennusta. Majalla oli joskus takavuosina uhkaava tulipalo, mutta palokunta oli ripeä.

Majalla toimi 1950-luvulla kansakoulu, kuten Puotilan kartanossakin. Koulutoiminta lakkasi kun Kiviportintielle saatiin uusi hieno koulu vuosikymmenen lopulla.

Kontionmäen ylpeys tapasi olla hyppyrimäki, josta saattoi leiskauttaa kaksikymmentä ja rapiat. Helsingissä on ollut useampiakin hyppyrimäkiä, ainakin Pihlajanmäessä ja Meilahdessa sekä 1900-luvun alussa Alppilassa (jossa pidettiin Suomen ensimmäiset kansainväliset kisat 1906). Nyt ainoa on Herttoniemessä. Kun tämän kirjoittaja tutustui Kontionmäen hyppyrimäkeen 1970-luvulla, oli se jo niin laho, ettei sinne enää uskaltanut kiivetä. Uhkaavana tummana lautaröttelönä, josta sieltä täältä paistoi päivä läpi, se oli täydellinen kiihoke pikkupojan mielelle, ja lämmittää yhä muistona. Hyppyrimäki ei saanut kunniallista romahdusloppua kuten monet Suomen niemen kolmiomittaustornit, vaan jossain vaiheessa se vain purettiin seremonioitta pois.

Hyppyrimäen jalustarakenteet ovat jäljellä.

Hyppyrin nokka ja paikalle nousevia kiviportaita.

Hyppyrinnokka mäkikotkan perspektiivistä. Alla menee pyörätie ja puiden takana Kehä I.

Alastulorinne alhaalta katsottuna.

Joka kuun 15. päivä kello 12 Kontionmäki antaa kuulua itsestään. Ääntä pitää mäen huipulla seisova pitkä metallinen torni, väestönsuojelun hälytyssireeni, yksi kaupungin 37:stä. Nykyisin se päästää monotomisen tasaisen äänimaton, ennen se soitti klassista nousevaa ja laskevaa sota-ajan ilmahälytyssinfoniaa, jossa on jotain selkäpiitä karmivaa sotaa kokemattomallekin. Lapsuudessaan kirjoittaja yritti aina kesälomalla muistaa, että menee pillin luo ottamaan mökäkiksit sen soidessa. Yhden kerran tuli muistettua melkein ajoissa, silloin ehdittiin puolirinteeseen. Ja oli sekin elämys.

Pillin juurella on heimomerkintöjä.

Kurkistus korkeuksiin.

Pillin alle Kontionmäen uumeniin on nakerrettu kaksi isoa luolaa, jotka ovat vahvoin kalterein suljetut. Mitä luolissa on, sitä tämän kirjoittaja ei osaa sanoa. Salaisuus ja hiljaisuus on aina vallinnut luolien tienoota. Sen tiedämme kuitenkin historian sivuilta, että aivan kivenheiton päässä luolista (Arhotien päässä olevien kerrostalojen kohdalla) sijaitsi 1939 perustettu sotatarviketehdas Lataus Oy. Ei ole kaukaa haettu arvaus, että luolat olivat tehtaan räjähdevarasto tai pommisuoja. Ilmahälytyssireenikin on todennäköisesti sota-aikainen.

Insinöörimajuri Ali Mustonen osti Latauksen 1948, ja pian tehdas alkoi valmistaa ilotulitteita Ilotulitus Oy:n nimellä. Vartiokylän arhotieläiset puhuvat kuitenkin edelleen Latauksen alueesta. Räjähdysonnettomuudenkin kokenut firma muutti 1962 ahtaaksi käyvästä Helsingistä Tuusulaan, jossa se yhä toimii pohjoismaiden ainoana ilotulitetehtaana. Ihmeellistä sinänsä, kiinalaisen halpapaukun kilpailijana.

Tässä Kontulassa ja Vartsikassa 1950-luvulla pikkukundina vaikuttaneen Martti Backmanin oivallinen muistelo Latauksen "avotunkion" tuomista kerrassaan säkenöivistä mahdollisuuksista:
http://vartsika.kaivokukka.fi/index.php?option=com_content&task=view&id=262&Itemid=1

Pillin alla on salaperäinen luola.

Toinen luolista. Käytössä olevia väestönsuojelun kallioluolia nämä eivät ole.

Eri puolella Kontionmäkeä on erinomaisia rinteitä pulkkailuun; seikka, jonka tämän kirjoittaja varhaisvuosinaan erityisellä huolellisuudella testasi. Ei uskoisi, että lasten pulkkamäkien riemullinen olemassaolo haittaisi kenenkään yöunia, mutta rakennusviraston suunnittelija on näköjään poikkeus. Kontionmäen kunnostussuunnitelmaa (suunnitelma vuosille 2005-2014) pohjustavassa dokumentissa todetaan jopa kahdessa eri kohtaa, että "'villin' pulkkamäen turvallisuus kartoitetaan ja ryhdytään tarvittaviin toimenpiteisiin". Tekisi mieli kysyä, mikä on tämä "villi" mäki, kun hyviä pulkkamäkiä Kontionmäellä on neljä eikä mikään niistä ole, huh sentään, "virallinen".

Keskustaja, jolle ympäröivään todellisuuteen verrattuna villin huoleton Kontionmäki on kuin aivastuspulveri astmaatikolle, jatkaa puutelistaansa ranskalaisin viivoin. - Valaistuksen tarpeellisuus. - Käytäväverkoston kunnostus. - Kalustuksen uusiminen. - Infotaulut (hyppyrimäki, linnoituslaitteet). - Näkymien avaaminen kallion laelta. Ja niin edespäin, tavoitteenaan "siisti ja turvallinen metsäpuisto", kuten suurten joukkojen sydämiä voittamaan tarkoitettu sanamuoto kuuluu.

Kontionmäellä kasvanut ja siitä aikoinaan perusteellisesti inspiroitunut vastarannankiiskenne ja Kontionmäen kotitontun aulis tulkki kuitenkin murahtaa, että ne seiskytluvulla juoksuhautoihin kärrätyt roskatkin olivat henkisesti siivompia kuin mäen kylmän tekninen kastrointisuunnitelma, joka jahtaa jopa penskojen pulkkamäkiä vatupasseineen ja on valmis paaluttamaan katulamput jo valmiiksi harvennuksilla röngtenkuvattuun metsäpoloiseen. Ei metsä pure. Ei vaikka se kantaisi kontion nimeä.

Urbaani eräleiri Kontionmäen rinteillä.

Vanha kapinajulistus löytyi ahtaan kalliolipan alta.

Nöyrän kertojanne entinen kotitalo on Arhotiellä ja häämöttää keskellä kuvaa. Keittiön ikkunasta näki suoraan Kontionmäen.

Jos Karkalin luonnonpuistoon haluat mennä nyt, sä takuulla yllätyt...

Luonnonpuistot ovat kaikkein tiukimmin suojeltua suomalaisluontoa. Niissä vallitsee huomattavasti ankarammat suojelusäännökset kuin esimerkiksi kansallispuistoissa. Suurin osa 19 luonnonpuistostamme on tyystin suljettu muilta ihmisiltä kuin poikkeusluvin liikkuvilta tutkijoilta. Eräissä luonnonpuistoissa on yleisölle avoin retkeilypolku, mutta siltä ei saa poiketa ilman tutkijan lupakirjaa.

Määritelmän mukaan "luonnonpuistot ovat luonnontilaisia vertailualoja tutkittaessa luonnon omaa muutosta". Ne ovat siis totaalisia rauhoitussäästiöitä, joissa ihminen ei taita risuakaan.

Näin mekin luulimme, kunnes satuimme Karjalohjalla eräällä Lohjanjärven niemistä sijaitsevaan Karkalin luonnonpuistoon. Kuljettuamme kilometrejä hakkuuraiskioisen maiseman halki astuimme viimein luonnonpuiston vehreään rauhansaliin - vain kohdataksemme suureksi yllätykseksemme lisää metsäkoneiden telaketjujen mylläämää maata, hakkuutähteitä ja vaaleina loistavia kantoja. Jäljet tuoreista hakkuista reunustivat luonnonpuiston polkua useita satoja metrejä.

Hakkuut on aloitettu marraskuussa 2007, ja niitä on jatkettu talvella 2008-2009.

Tämä siis ankarimman mahdollisen suojelustatuksen omaavassa paikassa, "luonnontilaisessa vertailualassa, jossa tutkitaan luonnon omaa muutosta"...

Eräästä luonnonpuiston kuusesta löytyi laminoitu lappu, jossa Metsähallitus - selvästi huonoa omatuntoa potien - selitti vaivaantuneena, että Karkalissa vaalitaan lehtoja ja hakkuut johtuvat siitä. On kuitenkin silmiin pistävää, että alueen lehdot ovat toisaalla ja voivat täysin hyvin. Ja vaikka näin ei olisi ollutkaan, niin hakkuut ovat luonnonpuiston määritelmän valossa pöyristyttäviä. Koska niitä on tehty, tulisi Karkalin luonnonpuisto lakkauttaa. Sinne on turha enää mennä siinä toivossa, että siellä näkisi koskematonta luontoa. Alueen status olisi nyt rehellistä muuttaa vaikka "talousmetsäksi, jossa luontoarvot on huomioitu".

Miksi Karkalia hakattiin? Kun noin 99,99 prosenttia Suomen metsäalasta on jo eri asteisen "hoidon" piirissä, miksi viimeinen täyssuojeltu ripe ei saanut olla rauhassa? Todennäköisesti sen pelkkä olemassaolo tuntui ahdistavana renkaana paikallisen metsänhoitopiirin kurkussa. Että jokin alue saa olla täysin luonnon hallitsema, se on kuin susi jolkottelemassa takapihan poikki, suo pettämässä jalkojen alla, malaria kiipeilemässä verisuonia pitkin, peikot paukuttamassa rumpuja keskiyöllä...

Luonto sinällään on puhtainta periferiaa, ja periferia on geometrisille laatikkomielille samaa kuin hallitsematon piilotajunta kontrolloidun järjen kynnyksellä: pelottava rajaseutu, irrationaalinen ja vaarallinen kummitusräme, joka on syytä kitkeä, kyntää ja hallita. Se mitä Karkalissa tapahtui, oli perifeerisen villeyden "keskustaminen" keskusstandardin mukaiseen hallittuun asuun. Missään muualla toimenpide ei yllättäisi, mutta luonnonpuistossa se jaksoi yllättää pöllämystymiseen asti.

Karkalinniemi on ollut 1800-luvun puolivälistä alkaen tunnettu lehdoistaan. 1960-luvun alussa se oli jäämässä huvilarakentamisen jalkoihin, jolloin maantieteen ja biologian opiskelijoiden yhdistys Symbioosi nosti asian tapetille. Luontoväki jätti 1961 valtioneuvostolle esityksen alueen pelastamiseksi. Se johti tulokseen: alue ostettiin valtiolle ja rauhoitettiin 1964.

Alla muutama kuva retkeltä, jonka alkuperäinen kimmoke oli pähkinäpensaan kukinta, kevään kullansävyinen lähtölaukaus.

Tervetuloa Karkalin luonnonpuistoon. Koskematon herkkä luonto ei kestä kulutusta, joten pysythän polulla.

Rungot on viety sellukattilaan. Etelä-Suomen luonnontilaisessa metsässä on jopa sata kuutiota lahopuuta hehtaarilla, kun taas talousmetsissä - jollaisesta hakattu ja putsattu Karkali nyt käy - sitä on 2-3 kuutiota.

Vinkiksi Metsähallitukselle se, että jos on ihan pakko tehdä aukkoa luonnonpuiston metsään, voi puita räjäyttää dynamiitilla poikki, jolloin ne näyttävät myrskykaadoilta. Näinhän olette tehneet Nuuksiossa. Mutta kyllä ne vanhat kuuset muutenkin rotkahtavat myrskyillä alas ja vievät yleensä naapureita mukanaan.

Risurovioiden polttaminen oli osoittautunut liian vaikeaksi. Näimme kolme tällaista kesken jätettyä sytytysyritelmää.

Valo suorastaan sataa huhtikuisessa pähkinälehdossa. Karkalin lehdot ovat erillään hakkuualueista ja voivat hyvin.

Ehkä pähkinäpensaan kasvukausi pitenee ilmastonmuutoksessa sellaiseksi, että Suomessakin päästään popsimaan pensaan tuottamia hasselpähkinöitä.

Sinivuokko oli hereillä jo 11.4.

Luonto uhkaa!

Jyrkänne on komea alhaalta.

Lisää kallioseinämää.

Lohjajärven jää olisi kantanut enää oravan.

Sulamisvesistä kertynyt allikko. Maisema muistuttaa siitä, millainen luonnonpuisto koskemattomana oli.

Lopuksi ote luonnontutkijoiden 1961 valtioneuvostolle laatimasta suojelualoitekirjeestä, joka kuvaa hyvin Karkalin luonnonarvoja:

“Karkalinniemi kuuluu luontonsa puolesta keskieurooppalaiseen tammivyöhykkeeseen, joka on maassamme hyvin heikosti edustettuna vain Ahvenanmaalla ja eteläisellä rannikolla kapeana kaistaleena. Alueelle tunnusomaiset lehdot ovat yleensä jo varhain joutuneet asutuksen ja viljelyksen tuhoamiksi, niin että niistä on enää vain pieniä erillisiä sirpaleita jäljellä. Näistä harvalukuisista jäännöksistä Karkalinniemi on ehdottomasti mantereella tavattavista laajin ja edustavin. Sellaisena se on yleisesti tunnustettu ja arvostettu. Syrjäisen asemansa sekä omistussuhteittensavuoksi se on onneksi säilynyt tähän päivään saakka.

Karkalinniemelle ja nimenomaan sille alueelle, joka nyt aiotaan asuttaa, ovat ominaisia runsaat jalopuuesiintymmät; erikoisesti niinipuu- eli metsälehmuskasvustot sekä laajat ja rehevät pähkinäpensaikot. Lisäksi siellä tavataan vaahteraa ja tammea. Myös pensaskasvillisuus on harvinaisen monilajinen.

Myös eläimistö on tälläisellä alueella ymmärrettävästi aivan omaa luokkaansa.Esimerkkeinä voidaan mainita pari perhoslajia, jotka Karkalinniemellä esiintyvät vakituisesti ja joiden lähimmät tunnetut esiintymispaikat ovat Keski-Euroopassa sekä joukko kovakuoriaisia, joiden ainoana tai pääasiallisena esiintymispaikkana Suomessa on juuri Karkalinniemi."

Itäväylän muinaishaudat

Itä-Helsingin halkaisee kahteen siivuun neljä-kuusikaistainen megabaana Itäväylä (tunnettu aiemmin myös nimillä Uusi Porvoontie ja Itäinen moottoritie, 1962 jopa futuroeuro-nimellä Itäinen Autostrada). Itäväylä ulvoo stadionin levyisenä kanjonina, joka mutkittelee halki maiseman kohmeisen kyyn loivakkuudella eikä ei ole erityisesti väistänyt mitään tielleen jäänyttä onnetonta luonnon tai kulttuurin edustajaa. Pari poikkeusta on täytynyt kuitenkin huomioida. Aivan kiinni Itäväylässä on kaksi pronssikautista röykkiöhautaa, jotka muinaismuistolaki rauhoittaa automaattisesti ilman eri toimenpiteitä.

"Kiinteät muinaisjäännökset ovat rauhoitettuja muistoina Suomen aikaisemmasta asutuksesta ja historiasta. Ilman tämän lain nojalla annettua lupaa on kiinteän muinaisjäännöksen kaivaminen, peittäminen, muuttaminen, vahingoittaminen, poistaminen ja muu siihen kajoaminen kielletty", sanelee laki. Se tuli voimaan 1963 korvaten muinaisaikaisten muistomerkkien rauhoittamista ja suojelua käsitelleen asetuksen vuodelta 1883.

Toinen Itäväylän partaalla roikkuvista haudoista on Herttoniemessä, toinen Kulosaaressa. Ne molemmat muodostavat erikoisen mikrosaarekkeen, joka on kaikkialta ympäriltä nakerrettu erilaisin maankäyttömuodoin. Ne ovat periferian enklaaveja raskaasti keskustetussa ympäristössä. Silti, ahtaalle ahdistettuina ja mitättömän kokoisinakin, niissä on oma maailmansa, joka on tunnelmaltaan tyystin erilainen kuin kymmenen metrin päässä. Molemmat haudoista sijaitsevat kumpareella, jonne keskimääräinen tallaaja ei vaivaudu poikkeamaan. Hautakummut ovatkin ihmeellisen rauhallisia. Jopa osin kätköisiä lymypaikkoja, jos ne suhteuttaa ympäröivään todellisuuteen.

Kurkistamme seuraavassa Herttoniemen ja Kulosaaren haudoille.

Herttoniemen hauta on mäenrippeellä, jota saarrostaa Itäväylä, teollisuusalue ja asuintalot.

Voimalinjan alla olevan hautakummun puuston ei anneta kasvaa, mutta kenttäkerroksessa sinnittelee yhä alueen alkuperäisestä metsäisyydestä muistuttava puolukka.


Urbaanilla hiidenkiukaalla kohtaavat ikivanha ja kerskauusi. Näkymä itään.

Näkymä länteen. Hauta-alue on rajattu kettingillä.

Hautakummun kuvetta kulkee ikivanha tienpohja. Sitä on ilmeisesti käytetty leiripaikkana.

Herttoniemen haudan vieressä on uusia taloja. Puissa on juhlaliputus.

Kulosaaren muinaishauta sijaitsee kapealla kiilamaisella kielekkeellä. Toisella puolella on Itäväylä metrokaistoineen ja -asemineen. Toisella puolella oli Shellin bensis. Se purettiin ja alue jäi epäviralliseksi parkkipaikaksi maalaisille, jotka haluavat tulla Helsinkiin autolla, mutta eivät viedä sitä keskustaan.

Sama kumpare toiselta puolelta.

Kulosaaren hauta.

Näkymä lännestä itään.

Hautaa voi katsella myös metrosta.

Joku on tuonut edelliskesänä kukkia.

Rauhoituskyltti.

Vanhan kansan hiidenkiukaiksi (Varsinais-Suomessa myös vareiksi ja Pohjanmaalla lapinraunioiksi sekä jätinroukkioksi) kutsumia kivisiä muinaishautoja on Suomessa kuutisen tuhatta. Ne ovat pronssikaudelta (1500 - 500 eKr.) tai pian sen jälkeen varhaiselta rautakaudelta, ja ne sijaitsevat rannikolla tai rannikon tuntumassa, Viipurinlahdelta Simojoelle. Niihin on haudattu yleensä poltettujen vainajien tuhkaa, joskus myös polttamattomia ruumiita. Joidenkin hautojen sisällä on paasiarkku, joissakin myös "aarteita" eli hauta-antimia, kuten astioita, koruja, solkia, miekkoja tai tikareita. Tästä syystä haudat on yleensä pengottu ja ryöstetty, virallisesti niitä on tutkittu ehkä prosentti (Suomen ensimmäinen virallinen muinaishauta-avaus on Laihialta 1869).

Hautaröykkiöt sijaitsevat tyypillisesti ympäristöään korkeammalla paikalla, jolta näkee tai ainakin on nähnyt omana aikanaan pitkälle. Sieltä käsin mahtipäällikkö on vainajanakin voinut hallita seutua ja muistuttaa mahdollisia ulkopuolisia heimon reviirirajoista. Kyse on jatkuvuudesta ja maan haltuun otosta, jota ei oltu pohjoisen ihmisen hämärässä historiassa aiemmin näin selvästi ilmaistu. Pronssikautinen ihminen oli alkanut kaskiviljellä merkittävän osan ruoastaan (ohraa ja vehnää) ja piti kotieläiminään nautoja, lampaita, vuohia ja sikoja, joten asutus oli kiinteästi ja pysyvästi paikallaan verrattuna aiempiin pyyntikulttuureihin. Varsinaisia kyliä ei kuitenkaan ollut. Pronssiesineisiin tarvittiin kuparia ja tinaa, jota Suomesta ei saanut. Oli siis jonkinmoisia kauppasuhteita meren taakse.

Röykkiöhautaperinne ja siihen liittyvä vainajien tuhkaus kesti yli 2000 vuotta. Tapa on skandinaavista lainaa; sisämaan "kalevalaisilla" mailla edesmenneet kuopattiin edelleen polttamatta maahan. Pronssikautisen ihmisen maailmankuvasta tai uskomuksista on niukkojen arkeologisten löydösten varassa ja kirjallisten aikalaislähteiden puuttuessa vaikea sanoa sen kummempia. Heidän päänsä sisään emme pääse, vaikka kuinka larppaisimme ja kävisimme shamaanikursseilla. Suurin ponnisteluin kasatut megaliittihaudat uhmaavat vuosituhansia mykkinä mysteereinä.

Itäväylän haudat ovat sijainniltaan todennäköisesti Suomen urbaaneimmat ja ahtaimmalle puristetut. Jopa Meilahden hauta sijoittuu paljon väljemmin ja luonnollisemmin rantakalliolleen. Kontrasti ympäröivään betoniin, teräkseen, pakokaasuun, metroon ja marketteihin buusteroi muinaiskalmistojen kuriositeettiarvoa, ja tekee niistä melkein protesteja voimaperäiselle, yksikärkisesti tehoa jumaloivalle ympäristönmuokkaukselle, jonka aikaansaannoksille ihmismielikään ei ole immuuni.

On pienoinen ihme, että Itäväylän leposijat säilyivät. Aivan Herttoniemen haudan tuntumassa Kipparvuorella sijaitsi ennen kaksi muutakin, pieni ja suuri, hiidenkiuasta. 1800-1900 -lukujen taitteessa nämä tuhottiin, sillä kivet kelpasivat ympärille nousevan huvila-asutuksen tarpeisiin. Suurempi Kipparvuoren haudoista purettiin höyrylaivalaiturin pohjiksi leskirouva Aina Alina Granfeltin tontille, pienempi uusiokäytettiin Stamerin villan jääkellarin rakenteisiin. Arkeologit toki älähtivät ja vaativat kivien palauttamista paikoilleen. Mutta 1910 arkeologi Hjalmar Appelgren-Kivalo saattoi vain raportoida, että haudat olivat yhä tärviöllä, pienempi jo lähes kadonnut. Nyt myös alueen lukuisat huvilat ovat viimeistä myöten haihtuneet aikojen tuuliin: viimeinen, arkkitehtuuriltaan friikisti upea kipparvuorelaisvilla paloi/poltettiin 1998.